Turvallisuus on tunnetta, valintoja ja tekoja - Elämänturvaajan ajatuksia tunturin huipulta

Olen tehnyt pidempiä erävaelluksia parinkymmenen vuoden ajan joka syksy. Niiden aikana on oiva mahdollisuus pysähtyä perusasioiden äärelle.

Suuntasin syyskuussa Pohjois-Ruotsin Lapissa sijaitsevaan Abiskon kansallispuistoon. Suunniteltu yksinvaellus kääntyi ajankohdan myöhäisyydestä johtuen talviseksi seikkailuksi. Ympäristönä Abisko on huikaisevan kaunis tuntureineen, vuorenhuippuineen, jäätiköineen ja silmänkantamattomiin jatkuvine laaksoineen. Useamman päivän lumisade, pakkanen ja kylmyys laittoivat niin vaeltajan kuin varusteetkin koville: harjoittelin ennakointia ja varautumista seitsemän vuorokauden ajan liki tauotta. Tuntui, että olin valmistautunut vuosia tuohon viikkoon.

Yksin liikuttaessa ei ole kaveria, jolta kysyä lumisateessa näkemystä, mihin suuntaan kompassinneula osoittaa tai mihin kahden tunturin väliin kulku kannattaa sumussa haarukoida. Muutaman kerran epävarmuuden iskiessä minun oli istahdettava mättäälle tuumailemaan, miten fiksaisin kylmässä poikki napsahtaneen teltan kaaren, löytäisin valoa teltan pystyttämiseen keskellä yötä simahtaneen otsalampun (ja varavirtalähteen) tilalle tai miten ohittaisin rauhallisesti parinkymmenen metrin päästä ison naarashirven.

Usein ystävät ja kollegat kysyvät, eikö minua pelota liikkua yksin tuntureilla merkattujen vaellusreittien ulkopuolella. Yritän parhaan taitoni mukaan avata heille sitä kokonaisvaltaista kokemusta ja mielentilaa, johon pääsen yksin vaeltaessani. Den längsta resan är resan inåt, toivottaa Abiskon kansallispuistossa kiveen kaiverrettu teksti. Sitä tuo vuosittainen viikko nimenomaan on, mahdollisuutta pysähtyä, hiljentyä itsensä kanssa ja ladata akkuja perusasioiden äärellä. Neljään päivään en viikon aikana tavannut ainuttakaan ihmistä.

Viikon yksi vaikeimmista hetkistä oli aamu, jolloin teltta oli hautautunut kymmenen sentin lumikerroksen alle. Yritin kaivella motivaatiota makuupussista ulostuloon ja useamman kymmenen kilometrin päivämatkan taittamiseen, kun näkyvyyttä oli vain muutamia satoja metrejä ja se vähäinenkin polun tapainen oli kadonnut yön aikana lumen alle. Aamupuuroa keittäessäni en olisi halunnut edetä sarastavan päivän aikana metriäkään, saati pakata yöllä kastunutta telttaa vain kaivaakseni sitä illalla esiin seuraavaa yötä varten.

Eteneminen sinä päivänä tuntui ylivoimaiselta. Jouduin todella etsimään itsestäni asennetta ja tarmoa liikkeelle lähtemiseksi, kun ketään ei ollut potkimassa ja tsemppaamassa eteenpäin. Tiesin, että kilometrit kartalla eivät kulu teltassa ihmettelemällä, vaan ne on kuljettava. Päivän kilometritavoite tuntui kuitenkin ylitsepääsemättömältä tarpoessani märissä varusteissa lumisessa maastossa. Teltassa untuvatakki päälläni psyykkasin itseäni pilkkomalla tavoitteen riittävän pieniin osiin. Kun vatsaa yhä lämmitti iso lautasellinen puuroa, näkkileipää ja mukillinen kuumaa teetä, jostakin se vipuvarsi tuntui lopulta löytyvän. Tuntien pakkausurakoinnin jälkeen pääsin lopulta rinkka selässä matkaan. Myöhemmin illalla sää kirkastui (ja pakastui), ja kaikki ponnistelu palkittiin auringon laskiessa lumihuippuisten vuorien taakse.

Sanotaan, että turvallisuus alkaa minusta, eikä sitä voi ulkoistaa. Turvallisuuskulttuuria ei voi myöskään kopioida muilta. Se pitää itse elää, kokea ja sisäistää. Kuten oma sadan kilometrin mittainen vaellukseni, ne kilometrit oli kuljettava ihan itse ja omin jaloin. Jokaisella askeleella ja kilometrillä osaaminen ja ymmärrys lisääntyvät. Kun tiedät mitä teet, tunnistat ja pyrit ennakoimaan erilaiset riskit ja hyödynnät sitä kokemusta ja osaamista mitä sinulla on, pääset turvallisesti perille silloinkin, kun joudut toimintaympäristön muuttuessa tekemään suunnitelmasta poikkeavan, mutta riskienhallinnallisesti perustellun ratkaisun. Turvallisuus on tunnetta ja kyvykkyyden kokemusta siitä, että tavoitteet on realistisesti mitoitettu oman osaamisen ja taitojen kanssa.

Korona-aikana ihmisten luonnossa ja kansallispuistoissa liikkuminen on lisääntynyt lähes räjähdysmäisesti. Innostuksen kääntöpuolena tuntuu välillä olevan se, että yliarvioidaan omat taidot ja jaksaminen sekä aliarvioidaan riskit, kun ei ymmärretä, mitä luonnossa voi tapahtua, ja miten oma keho ja mieli reagoivat. Kuten vaeltamisessa, työturvallisuuskulttuurin kehittämisessä pätevät pitkälti samat prinsiipit: ilman kokemusta ja osaamista ei voi sännätä suoraan vuoren huipulle tai vaativaan maastoon. Kulttuurin pitkäjänteinen kehittäminen lähtee siitä, että meillä on selkeä ja hyvin johdettu realistinen tavoite, jota kohdin yhdessä ponnistellaan. Kun (työturvallisuuden) perusasiat ovat kunnossa, ja jokainen tietää oman roolinsa ja hanskaa taidot ja edellytykset, joilla tehtävässään voi onnistua hyvin ja turvallisesti, ollaan jo oikealla polulla.

Tunne itsesi ja omat riskisi, voimavarasi ja jaksamisesi. Tätä mantraa pyöritän mielessäni erityisesti silloin, kun liikun luonnossa yksin. Kehotus auttaa minut tunturin huipulle ja sieltä myös turvallisesti kotiin. Ennakointi, varautuminen ja huolellinen suunnittelu sekä nöyrä asenne olivat avainasemassa tämänkin reissun onnistumisessa. Ja lopuksi se tärkein: mikä on sinulle tärkein syy tulla tänäänkin turvallisesti kotiin?

Tutustu myös aiempaan blogikirjoitukseen Turvallisuusajattelu tunturissa
Tietoa erilaisista riskeistä ja niiden hallinnasta saat LähiTapiolan RiskiHelpistä®

Jonna Lahtinen
Henkilöriskienhallinnan johtava asiantuntija