Suomeen mallia maatalouden finanssimarkkinoista Yhdysvalloista – siinä ratkaisu maatalouden kannattavuuteen?
Näin eri toimijat voisivat ratkaista kustannusten JOS-ongelman.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan maailma on herännyt laskemaan elintarvikemarkkinoiden peruslukuja. Ne osoittavat, että Venäjä ja Ukraina tuottavat 30 prosenttia vehnän maailmanmarkkinoiden tarjonnasta. Jopa 80 prosenttia lannoitteiden valmistuksessa käytettävästä ammoniakista ja kalisuolasta tuodaan Venäjältä. Kiina on puolestaan vuokrannut Ukrainalta peltoja vuodesta 2013. Ensin 100 000 hehtaaria, sittemmin peltojen pinta-ala on kasvanut kolmeen miljoonaan hehtaariin. Kiinalaiset myös tuottavat sianlihaa Ukrainassa. Kiinan motiivina lienee oman huoltovarmuuden ylläpitäminen. Näin elintarvikemarkkinoiden suuret pelaajat ovat kytkeneet verkostojaan ristiin.
EU-jäsenyytemme aikana maataloustuotteiden hintakehitys on ollut hidasta ja luisua viljelijälle epäedulliseen suuntaan. Tuotantopanosten hinnat ovat jatkuvasti nousseet, mutta tuotteista saatu hinta ei. Maatalousyrittäjälle ainoa selviytymiskeino on ollut parantaa tuottavuutta: samaan tuotantomäärään täytyy päästä pienentämällä siihen käytettyjä tuotantopanoksia.
Nyt hintasuhteet työn, pääoman, energian, lannoitteiden ja viljan välillä muuttuvat radikaalisti. Maatalousyrittäjät ja tutkimuslaitokset ovat ihmeissään. Osa kaivaa excelit esiin, ja toiset heittävät rukkaset nurkkaan.
Näsäviisaalle kerrosteoreetikolle kaikki on helppoa. JOS viljan hinta on syksyllä noin 400 €/t, kannattaa kaikki panostukset käyttää parhaan sadon saavuttamiseksi. JOS viljan hinta palautuu syksyyn mennessä totuttuun alle 200 €/t tasoon, kannattaisi kalliita lannoitteita pihistellä kevätkylvöissä.
Kotieläintuotannossa tilanne on ollut kriittinen jo kauan. Teollisuus on ratkaissut oman ”JOS”-ongelmansa solmimalla pitkiä sopimuksia kaupan kanssa. Ne takaavat, että tuottajat eivät saa enempää, vaikka tuottaminen kallistuu. Nyt kun polttoöljyn, sähkön, lannoitteiden ja viljarehun hinnat ovat nousseet, sianlihan ja broilerin tuottaminen on tappiollista. Elintarviketeollisuuden ja kaupan välinen hintariskien hallinta on osoittautunut kalliiksi, hitaaksi ja markkinoiden kehitystä hidastavaksi. Vallitseva markkinarakenne on meidän oman kulttuurin muovaama.
Vastaavia markkinatilanteen murroskohtia on koettu aikaisemminkin sotien yhteydessä. Esimerkiksi 1930-luvun lama ja Yhdysvaltojen Keskilännen preerioilla koettu ”Dust Bowl” heiluttivat rajusti elintarvikkeiden hintoja. Yhdysvalloissa hintavaihtelut synnyttivät maataloustuotteiden futuurimarkkinat, joilla maataloustuottajat sopivat elintarviketeollisuuden kanssa sadon hinnasta jo ennen tuotantokautta.
Futuurimarkkinat olisivatkin ratkaisu suomalaisviljelijöiden excel-laskelmissa olevaan ”JOS”-ongelmaan. Suomessa finanssiala ei tähän päivään mennessä ole pystynyt luomaan maataloustuotteiden futuurimarkkinaa. Nyt niille olisi iso tilaus. Tämä olisi finanssialalle keino mahdollistaa vahvempaa huoltovarmuutta.
Nyt vallitsevassa tilanteessa maataloustuotannon merkitys yhteiskunnan kivijalkana on korostunut. Suomalaiset ymmärtävät, että huoltovarmuus on itsenäisen valtion vakuutus, joka takaa olemassaolon haastavina aikoina. Itsekin haksahdin joskus ajattelemaan, että huoltovarmuus voisi modernina aikana perustua hyviin kauppasuhteisiin. Kun markkinataloudesta siirrytään sotatalouteen, ei hyvillä kauppasuhteilla ole kuitenkaan merkitystä.
Huoltovarmuus ei ole sitä, että meillä on viljaa valtion viljavarastoissa. Se on sitä, että meillä on ekologisesti, ekonomisesti ja eettisesti kestävä elintarviketalous. Huoltovarmuuden ylläpitämiseksi tarvitaan myös toimivat markkinat, jotka luovat ihmisille kannusteita yhteiskunnan rakentamiseen eikä jossitteluun. Myös vakuutusyhtiöllä on keskeinen tehtävä huoltovarmuutemme ylläpitämisessä. Jos emme kantaisi maatilojen investointien riskejä vakuutuksilla, ei viljelijät uskaltaisi investoida tuotantoonsa.
Nyt nämä markkinat yskivät ”JOS”-ongelmasta ja pitkien sopimuksien luomasta kankeudesta. Itseasiassa JOS on nyt markkinatalouden avunhuuto ”SOS”.
Kukaan ei tiedä, mitä sotatilanne lopulta tuo ja vie maatalouden näkökulmasta. Jos markkinat toimivat, ajan saatossa niihin löytyy varmasti kuluttajien kanssa uutta maailmantilaa vastaava tasapaino.
Suomessa vehnänviljelijän kulta-aika sijoittui 1980-luvun lopulle. Silloin vehnästä maksettiin 2,5 markkaa kilolta. Viljan hinnalla mitattuna samanlainen kulta-aika on aivan nurkan takana, sillä Fazer nosti jo leipävehnän hinnan 375 euroon tonnilta.
Jos markkinoiden kyky välittää tietoa elintarvikkeiden niukkuudesta ja huoltovarmuuden tärkeydestä kansalaisille toimii, ei maataloudella ole tulevaisuudessa ongelmaa täyttää tehtäväänsä yhteiskunnassa.